Täällä sitä sitten ollaan, blogia kirjoittamassa ja tuntemuksia purkamassa. Julkista päiväkirjaa kirjoittamassa, ihmisten arvostelun ja pilkan kohteena. Vai ollaanko sittenkään? Sen saa sitten nähdä.
Tervetuloa lukemaan päätöntä valitustani ja kritisointia vähän kaikesta. On kiva olla taas kirjoittamassa blogia. Tämä ei siis suinkaan ole ensimmäinen blogini, mutta niinkin voisi luulla. Vanha blogini on jo kuollut ja kuopattu, mutta pysyäkseni tarpeeksi anonyyminä (kuten kaikki peikot) jätän nimeni mainitsematta. Jokuhan saattaisi vaikka tunnistaa ja se ruusuinen kuva mikä minusta oli saattaisi pirstaloitua nopeammin kuin ehdit tavata sanan elektroenkefalografia.
Olen Peikkopoika. Jo elämää nähnyt ja siihen lähes kyllästynyt itsensä genderfluidiksi indentifioiva henkilö. Koko ikäni olen metsässä asunut ja pääkaupungissa vain jokusen kerran vieraillut pakollisilla luokkaretkillä. Kyllä, minä olen juuri se joka kävelee rankkasateessa Hakaniemestä Kamppiin, koska matkan kulkeminen julkisilla kulkuvälineillä loisi patalaiskan tunteen. Olen se, joka eksyy matkalla Kampista Rautatieasemalle. Se, joka yleistää kaikki Vantaalla asuvat Helsinkiläisiksi. Olen niin maalainen kuin olla voi: lehmät asuvat naapurissa, kouluun oli lähes 30kilometriä ja sinne hiihdettiin talvet ja pyöräiltiin kesät.
Tervetuloa joukkoon ei-niin-iloiseen seuraamaan, millaista mielipahaa koen asiasta kuin asiasta. Ja ken tietää, ehkä elämääni mahtuu myös positiivisia asioita?
